Vuoden 1918 graniittinen jälkinäytös

Yön pimeydessä huhtikuun viimeisinä päivinä 1922 joukko miehiä ja hevosia liikuskeli Luttilassa asioilla, jotka eivät päivänvaloa olisi kestäneet. Työväen tärkein juhlapäivä, vappu, oli ovella ja näiden hämäräperäisten hahmojen oli tarkoitus se tärvellä. 

Sisällissodan tapahtumat Varkaudessa neljää vuotta aiemmin olivat viiltäneet syvän arven tehdasyhdyskunnan sieluun, eikä kummankaan osapuolen intresseissä paistanut sovinnonteko. Toki poikkeuksiakin hajonneesta yhteisöstä löytyi. Aiemmin edellisen vuoden kesänä tehtaanseurakunnan pastori Kustaa Sarsa oli porvaripiirien järkytykseksi kieltäytynyt vihkimästä suojeluskunnan lippua, vaikka itse tehtaiden paikallisjohtaja Edvard Cedercreutz oli pastoria tehtävään henkilökohtaisesti pyytänyt. Hengenmies oli yksi harvoja, joka näki, ettei vastakkainasettelulla tulla saavuttamaan mitään hedelmällistä. 

Varkauden kovia kokeneet työväenjärjestöt olivat satsanneet tulevaan vappupäivään paljon. Yli 500 varkautelaista työläistä oli saanut surmansa tai joutunut vankileirille kevät-talvella 1918. Yhdistysten omaisuus oli takavarikoitu ja paikkakunta asetettu suojeluskunnan valvoman silmän alle. Kaikesta huolimatta parin vuoden aikana erilaisilla keräyksillä oli saatu kasaan yli 15 000 markkaa. Summmalla kustannettiin suurikokoinen graniittimuistomerkki sisällissodan väkivaltaisuuksissa henkensä menettäneiden punaisten muistolle. Syrjäisellä Ylä-Kankun hautausmaalla sijaitsi joukkohauta, jonne oli haudattu yli 200 punaista vainajaa. Puurtilalaisen kivityömies Otto Thuren veistämä muistomerkki sijoitettiin muistopatsaaksi joukkohaudalle.

Joukkohauta Ylä-Kankun hautausmaalla. Varkauden museoiden kuva-arkisto.

Viimeistelyä vaille valmis muistomerkki herätti paitsi tunteita paikkakunnan suojeluskuntalaisissa, myös viranomaisten mielenkiinnon. Etsivän keskuspoliisin Kuopion alaosaston päällikkö, Nurmeksesta kotoisin ollut suojeluskunta- ja heimosota-aktiivi Sofus Aallonheimo etsivineen saapui Luttilaan 24.4. Suomen sosiaalidemokraatti -lehden Varkauden kirjeenvaihtajan mukaan Aallonheimo määräsi muistomerkin rakennustyöt keskeytettäväksi. Eräiden huhujen mukaan olisi Aallonheimo jo tuolloin uhkaillut "räjäyttävänsä muistomerkin ilmaan." Työläiset noudattivat pitkin hampain kieltoa, ja lähtivät hakemaan lupaa töiden jatkamiselle lääninviranomaisilta. Aallonheimo ei ollut ensimmäinen joka oli uhkaillut patsaan sabotoinnilla. Seuraavana yönä hautausmaalla kävi alussa kuvailtuja luvattomia vieraita, ja aamulla patsashankkeen puuhahenkilöiden järkytykseksi kolmimetrinen ja tonnin painava patsas oli kadonnut.

Työväenyhdistys puheenjohtajansa Wiktor Kiiskisen johdolla ryhtyi selvittämään kadonneen patsaan kohtaloa. Ensiksi tehtiin rikosilmoitus. Paikallispoliisi ja etsivä keskuspoliisi alkoivatkin tutkia asiaa, mutta esittivätkin Kiiskiselle epäilyksensä siitä, että koko ryöstö oli lavastettu. Seuraavana päivänä (26.4) patsas paikannettiin kuuden metrin syvyydestä Komminselästä Helvelahdesta. Upotuspaikka avantoineen oli ennalta huolellisesti valmisteltu. Työväenyhdistys pyrki vetoamaan korkeampiin viranomaistahoihin, mutta sen enempää poliisi, nimismies, suojeluskunnan paikallispäällikkö Toivo Nousiainen, lääninherra Gustaf Ignatius kuin oikeusministeri Otto Åkessonikaan eivät olleet kiinnostuneita tuomitsemaan tapauksen osalta ketään. Näistä henkilöistä Nousiainen oli Varkauden taisteluun osallistunut jääkärikapteeni, Ignatius Vaasan senaatin virkamies joka tuomarin roolissa osallistui punavankien oikeudenkäynteihin ja Åkesson sisällissodan valkoisen armeijan rungon luoneen Aktiivisen Komitean jäsen. Kuvaavaa on, että lopulta asian tiimoilta langetettiin vain yksi tuomio: sosialistisen Vapaus-lehden toimittaja tuomittiin kesällä 1923 Joroisten käräjillä sakkorangaistukseen muistomerkkiä esittävien postikorttien myymisestä, mikä oikeudessa tulkittiin kiihottamiseksi. Myös muistomerkkihanke alunperin olisi haluttu kieltää saman lain nojalla siihen kaiverretun tekstin: "annoitte parhaanne eestä aatteenne" tähden. Valkoinen "tynkäeduskunta" oli säätänyt kyseisen lain vuonna 1919, ja se oli suunnattu nimenomaan torjumaan valkoiseen Suomeen kohdistuvaa kritiikkiä. 

 

Palomestari Emil Rifiä (ylhäällä toinen vasemmalta) pidetään patsaan tosiasiallisena hävittäjänä. Varkauden suojeluskunnan esikunta vuodelta 1940. Varkauden museoiden kuva-arkisto, A. Ahlström Oy:n kokoelma/ Ivar Ekström

Myös A. Ahlström Oy:n epäiltiin sekaantuneen jupakkaan. Tiettävästi patsaan kuljettamiseen saatiin hevoset yhtiön talleista, kuten myös vapaaehtoiset henkilöt. Operaation johtajana pidettiin yleisesti tehdaspalokunnan päällikköä, Emil Rifiä. Ainakin kahta yhtiön nuorta konttoristia myös kuulusteltiin ja huhujen mukaan teko olisi tunnustettukin, mutta kuten todettua, ketään ei tuomittu. Koko jupakka ja viranomaisten suhtautuminen siihen oli omiaan luomaan valtavan määrän huhuja ja teorioita asian ympärille. Tästä syystä selkeän kuvan hahmottaminen asioiden kulusta on haastavaa. Voidaan kuitenkin tarkastella historiantutkimuksen kannalta kahta olennaista asiaa: Miksi patsas hävitettiin ja mitä siitä seurasi? 

Sisällissodan voittanut valkoinen osapuoli oli ottanut omakseen paitsi yhteiskunnan instituutioiden eri asteet, myös kansallisen historiankirjoituksen. Siinä vuoden 1918 tapahtumat edustivat vapaustaistelua ja sankarillisuutta, kun taas hävinneen osapuolen pyrkimykset tuoda esille omia näkemyksiään nähtiin paitsi maanpetoksellisena, myös valkoisia uhreja halventavana. Valkoisen Suomen kannattajat halusivat näyttää sotaan syyllisiksi katsomalleen työväenliikkeelle paikkansa ja estää kaiken, joka uhkaisi valkoista hegemoniaa. Ylä-Kankun patsas myös muistutti vaietusta, traumaattisesta ja sankaritarinaan kiusallisen huonosti istuvasta muistosta. Olihan nimenomaan vastapuoli leimattu raakalaisiksi. Oikeus sodan muistosta kuului vain heille, ja punaisten muistomerkkien hävittäminen oli yksi keino ajaa tätä kansallisen yhtenäisyyden agendaa. Ei ollut myöskään sattumaa, että joukkohaudan paikaksi osoitettiin nimenomaan syrjäinen metsähautausmaa. Näkyvät hautapaikat oli varattu sodan voittajille.

1920-luvulla rakennettiin yli 300 valkoista muistomerkkiä ja kymmenkunta punaista. Jälkimmäisiä hävitettiin Varkauden lisäksi myös esimerkiksi Lahdessa, Riihimäellä ja Turussa. A. Ahlström Oy oli ollut suojeluskuntahankkeiden pitkäaikainen tukija, eikä heiltä puuttunut sympatiaa valkoista aatetta kohtaan. Olihan vuonna 1917 perustettu Varkauden suojeluskunta koostunut lähes kokonaan tehtaan virkailijoista. Lisäksi ikään kuin kaupan päälle tuli ammattiyhdistysliikkeen toiminnan hankaloittaminen, mikä sopi ay-toimintaan penseästi suhtautuneelle suuryritykselle paremmin kuin hyvin. 

 

Kuskin paikalla A. Ahlström Oy:n pääjohtaja Walter Ahlström ja kyydissä hänen veljensä Rafael. Punakaartilaiset surmasivat Rafaelin sekä joukon muita yhtiön virkailijoita Noormarkun Koliahteella maaliskuussa 1918. Walter Ahlström ei sodan jälkeen enää seurannut isänsä jalanjälkiä kansansivistyksen ihanteen parissa, vaan asettui valkoisen Suomen puolelle, ja antoi tukensa myös punaisten muistomerkin hävittämiselle Varkaudessa. Varkauden museoiden kuva-arkisto, A. Ahlström Oy:n  kokoelma/ Ivar Ekström   

Entä jupakan seuraamukset? Eittämättä koko patsashanke oli ollut varsin uhmakas prosessi. Työväenyhdistyksessä kyllä tiedettiin, että siihen tultaisiin reagoimaan tavalla tai toisella. Vaikka epäilemättä halu ja tarve kunnioittaa ja muistaa sisällissodan tapahtumien uhreja oli vilpitön, piili taustalla myös henki näyttää muille, ettei työväenliikettä oltu kukistettu. Suuri kivi murhattujen toverien haudalla olisi mainio symboli, jonka ympärille voitaisiin kehittää mielenosoituksellinen ja seremoniallinen uhrijuhla voimistamaan taistelutahtoa, uhoa ja vihaa. Patsaan upottamalla valkoiset eittämättä näyttivät voimaansa. Se, että heitä ei rangaistu vahvisti ajatusta teon oikeellisuudesta ja yhteiskunnan tuesta. 

Toisella puolella taas toisaalta työväenliike sai jupakasta sitä mitä oli hakenutkin: Yhteenkuuluvuuden tunnetta ja henkistä joukkovoimaa. Asia yhdisti jakautunutta työväenliikettä ja toimi yhtenä katalyyttina vuoden 1922 lakkoliikehdinnälle Varkaudessa. Epäoikeudenmukaisuuden tunne valtasi työväestön kenties voimakkaammin kuin kertaakaan aiemmin sitten vuosien 1917-1918 tapahtumien. Vappupäivän marssille osallistui joidenkin arvioiden mukaan jopa 2000 henkeä. Kulkue taivalsi Taulumäeltä Kankunharjuun, patsaattomalle joukkohaudalle. Kulkuetta valvoneen Etsivän keskuspoliisin mukaan tapahtuma oli rauhallinen, ja siihen ottivat osaa yhdessä jo tuolloin konfliktiin keskenään ajautuneet sosiaalidemokraatit ja kommunistit.

 

Vappumarssilla 1922 riitti osanottajia. Varkauden Historia, Hannu Soikkanen.


Patsassaaga sai päätöksensä kesäkuussa 1946, kun alkuperäisen muistomerkin mallin mukaan tehty uusi muistomerkki paljastettiin Ylä-Kankun hautausmaalla. Sen veisti kivimies Ilmari Thure, alkuperäisen muistomerkin työstäneen Otto Thuren poika.

Uusi muistomerkki. Varkauden museoiden kuva-arkisto, A. Ahlström Oy:n kokoelma/ Ivar Ekström

 

Muistomerkin kuva lahjoituksena museoille viime vuonna

Alkuperäisen järveen upotetun muistomerkin kuva on harvinainen, kuvauspäiviähän ei varsinaisesti ollut. Varkauden museoilla on tiedossa ainoastaan yksi valokuva muistomerkistä. Kuvassa on taustalla vielä pystytykseen liittyviä rakenteita. Varkauden museot sai kuvan lahjoituksena viime vuonna Matti Karttusen suvulta. Arvokkaassa lahjoituksessa oli mukana paljon muutakin Karttuseen liittyvää aineistoa ja paljon muitakin upeita kuvia Varkaudesta. Tätä lahjoitusta ennen museolla ei ollut valokuvaa alkuperäisestä muistomerkistä. Kuva on todennäköisesti Matti Karttusen ottama.

Alkuperäinen muistomerkki. Varkauden museoiden kuva-arkisto

Karttunen oli mielenkiintoinen Varkauden kulttuurielämässä suuresti vaikuttanut henkilö. Karttunen oli syntynyt 1872 Karttulassa ja tuli Varkauteen käytyään Sortavalan opettajaseminaarin ja saatuaan paikan tehtaan kansakoulun opettajana vuonna 1897. Matti Karttunen toimi opettajana yhtäjaksoisesti vuoteen 1930 asti. Matti Karttunen tunnetaan opettajana toimimisen lisäksi muun muassa ravunpyyntitoiminnasta, musiikkiharrastuksesta, valokuvauksesta, hänen perustamastaan Varkauden ensimmäisestä kirjakaupasta sekä esimerkiksi hänen kirjoittamastaan teoksesta Muistelmia Warkauden tehtaalta 1880-1920. 

Kuvassa Matti Karttunen Tehtaan koulun portailla muun koulun henkilökunnan kera. Varkauden museoiden kuva-arkisto

 

Kommentit