Sata vuotta varkautelaisen paperiteollisuuden ensi hetkistä

Kirjoitin jo aiemmin paperikone kolmosesta Varkauden museoiden blogiin: Paperikone III 60 vuotta. Senpä tähden tänä juhlallisena päivänä halusinkin pohtia kaupunkimme paperiteollisuuden historiaa kolmosen jälkeisten tapahtumien näkökulmasta.

Juhannuksena 1976 oli aihetta juhlaan muutenkin kuin kesäpäivänseisauksen johdosta. 125-vuotiaan A. Ahlström Oy:n uusi paperikoneyksikkö – PK4 oli saavuttanut harjakorkeutensa, ja Päiviönsaaren työmaalla oli aika viettää harjannostajaisia perinteiseen tyyliin hernekeittoa ja olutta nauttien. Kattauksesta vastuussa olleet saivatkin uurastaa hiki hatussa, sillä suuri työmaa työllisti parhaimmillaan jopa 800 eri alojen osaajaa. Suomessa ja Varkaudessa tuo aika muistetaan yleisesti markkinataloudelle tyypillisestä lieveilmiöstä, lamasta. Ehkä tästä syystä työmaalla työskenteli Ahlströmin oman rakennusosaston ja paikallisten yrittäjien lisäksi monia aliurakoitsijoita Varkauden ulkopuoleltakin. Suuri rakennusprojekti keskellä poikkeusaikaa ei ollut uusi juttu Ahlströmille. Esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan aikana oli rakennettu Puuhiomon alue, 30-luvun maailmanlaajuisen laman aikana laajennettu merkittävästi konepajateollisuutta ja niin edelleen. Paperikone kolmosen rakentamisen aikoihin 1961 oli eletty nousukautta, ja nyt sellaista odoteltiin uuden koneen myötä Varkaudessa taas kuumeisesti.

Paperikonesali harjakorkeudessa. Kuva: Varkauden kaupungin museot, Stora Enson kokoelma.

1970-luvun puolivälissä Suomi kärvisteli laman kourissa. Lähi-idän sotaisuuksista vuonna 1973 käynnistynyt kansainvälinen öljykriisi alkoi tuntua täällä toden teolla muutamaa vuotta myöhemmin. Pahiten kriisistä kärsi vientiin voimakkaasti nojannut metsäteollisuus. Näin ollen ei ollut ihme, että Varkaudessakin oltiin varsin lamaisissa tunnelmissa. Ahlströmin puunjalostusliiketoiminta teki tappiota ja työttömyys oli kaupungissa korkeampaa kuin muualla maassa. 

Myös koneellistuminen, uusi tekniikka ja uusi aika veivät perinteisiä työpaikkoja teollisuuden parista. Harvoin muistetaan, että paperintuotantolaitokset koneineen olivat vain paikka, missä tehtiin lopputyö. Koneet olivat tuotantoketjun pää, joiden äärellä työskenteli suhteellisen pieni määrä työntekijöitä. Aiemmin salomaiden metsälaaneja sekä jokivarsia olivat miehittäneet metsureiden, puunajajien ja tukkijätkien tuhatpäiset armeijat. Näiden tilalle olivat tulleet traktorit, moottorisahat, kuorma-autot ja pikkuhiljaa myös tehokkaat metsätyökoneet. Historiallisen pieni joukko työntekijöitä toimitti puuta tehtaille enemmän kuin koskaan aiemmin. Myös paperikoneet sylkivät sisuksistaan yhä suurempia määriä valmista tavaraa, yhä pienemmän tekijäjoukon toimesta. Paljon käsin tehtäviä työvaiheita oli yksinkertaisesti vain hävinnyt koneiden myötä. Tietokoneet saapuivat Varkauden tehtaille jo 70-luvun alussa, ja koneita ohjasivat automaatiojärjestelmät. Lamasta huolimatta noihin aikoihin Varkaudessa nähtiin silti nykyään varsin harvinaista asuntorakentamista. Uutta keskusliikenneasemaakin rakennettiin Relanderinkadun varteen. Lama ei ollut syönyt vielä kaikkea optimismia. 

Uusi paperikone oli valmistuessaan yksi maailman suurimpia ja tehokkaimpia kuten edeltäjänsäkin olivat olleet. Valmetin Rautpohjassa valmistama PK4 oli Varkauden ensimmäinen Suomessa tehty kone. Se nosti Varkauden paperintuotannon kapasiteettia puolella 200 000 tonnista yli 300 000 tonniin. PK4 oli osa VaPa (Varkauden Paperin laajennus) -projektia. Kyseessä oli viimeinen kerta, kun paperiteollisuutta laajennettiin merkittävästi Varkaudessa (myöhemminkin on investoitu, mutta ei varsinaisesti laajennettu.)

Jättiläiskoneelle tuli pituutta urheilukentän ulkoradan verran eli 400 metriä, ja hintaa miljoona markkaa metriltä. Kone ja sen yhteyteen nousseet uudet massa- ja hierrelaitokset toivat kaupunkiin noin sata uutta vakinaista työpaikkaa, joiden myötä paperi- ja selluteollisuus työllisti noin 900 ihmistä. Pelkkien uusien työpaikkojen määrän puolesta se ei ollut siis mikään uusi ”Sampo”, kuten Ahlströmin omistaman Warkauden Lehden pääkirjoitus reilua vuotta aiemmin oli toivonut. Tärkeämpää olikin investoinnin antama positiivinen signaali. Kyseessä oli yhtiölle iso hanke ja se todisti varkautelaisille, ettei "Römmi" ollut hylkäämässä kaupunkia. Hyviä uutisia ei ollut koskaan liikaa ja huonojakin saatiin, kuten vanhempien paperikoneiden paperivaraston tuhoutuminen tulipalossa loppuvuodesta. Paperikone nelosen rakennusprojektiin mysteeriksi jäänyt suurpalo ei onneksi liiemmälti vaikuttanut.

Hierrelaitos nousi paperikonerakennuksen viereen. Työturvallisuus oli vielä 70-luvulla monesti heikolla tasolla ja onnettomuudet yleisiä. Kuva: Varkauden museot, Stora Enson kokoelma

Enso rakentaa viidennen koneen?

Valta vaihtui Varkaudessa. Kuva: Helsingin Sanomat, 1.3.1987.

Varkauden paperiteollisuuden myynti vuonna 1987 Enso-Gutzeitille ei tullut suurena yllätyksenä työntekijöille, vaikka se henkinen pommi silti olikin. Tehtailla oli kuiskailtu mahdollisesta omistajanvaihdoksesta jo jonkin aikaa. Olihan Ahlström myynyt jo muita yksiköitään, kuten vaneritehtaan edellisenä vuonna. Kaupunginjohtaja Sulo Kilpiölle kauppa tuli kuitenkin yllätyksenä. Tämä kuvastaa sitä seikkaa, mikä Varkauden kaupungin ja teollisuuden suhteessa oli olennaisesti muuttunut. Ne olivat kasvaneet erilleen. Patruunavallan aikana moinen olisi ollut ennen kuulumatonta. Yhtiön kansainvälistymisen aikakaudella kaupungin ja tehtaiden vuorovaikutus väheni. Samaan aikaan kaupunki oli noussut tehtaan varjosta itsenäiseksi toimijaksi, jolla oli itsenäinen infrastruktuuri ja hallintoelimet.

Ahlström myi puunjalostusteollisuutensa ja keskittyi konepajoihin. Toisin kuin ehkä yleisesti on käsitetty, yhtiö ei varsinaisesti jättänyt kaupunkia vielä tässä vaiheessa. Esimerkiksi Tontit kaupungissa ja metsäomaisuus jäivät vielä Ahlströmille. Kuva: Helsingin Sanomat, 1.3.1987.

Uusi henkilöstöjohtaja Juhani Häyrinen sanoi, että tehtailla on pari vuotta aikaa näyttää, mihin pystyvät. Muuten uudet isännät tekevät omat johtopäätöksensä tuolloin tappiollisten tehtaiden tulevaisuudesta. Paperiliittoa edustanut pääluottamusmies Juhani Kudjoi uskoi omiinsa, jopa sen verran, että pohdiskeli jo paikkaa viidennelle paperikoneelle. Muutenkin työväki tuntui olevan varovaisen optimistista. Olihan kuitenkin työpaikat säilytetty, eikä puunjalostusteollisuutta oltu juurikaan pilkottu. Tuosta viidennestä paperikoneesta tulikin sitten varkautelaisen paperiteollisuuden viimeinen kurotus.

Seuraavan seitsemän vuoden ajan se hallitsi julkista keskustelua ja siitä kehkeytyi jopa tietynlainen pakkomielle ainakin paikallislehdelle. Paperikonejatkumo nähtiin takeena sille, että teollisen alan työpaikat ja sitä kautta elämisen edellytykset säilyisivät jatkossakin Varkaudessa. Paperiteollisuus symboloi tuolloin paitsi Varkauden, myös koko Suomen vientiteollisuuden voimaa ja vaurautta. Varkaudessa paperia oli tuotettu vuodesta 1921 saakka, ja tähän asti se oli kasvanut jatkuvasti.

Enso-Gutzeitin saavuttua kaupunkiin täkäläinen paperiteollisuus oli siis 66 vuotta vanha. 1980-luvun loppupuolella se vastasi kutakuinkin työmiehen keskimääräistä eliniän odotetta. Paperikoneiden jytkeen huumassa jäi ehkä huomaamatta, että Varkaus ja sen teollisuus oli paljon muutakin: Sellua, sahatavaraa, energiantuotantoa, vaateteollisuutta, konepajateollisuus ja uuden ajan ihmeenä esimerkiksi automaatiotekniikka.