Sata vuotta varkautelaisen paperiteollisuuden ensi hetkistä
Kirjoitin
jo aiemmin paperikone kolmosesta Varkauden museoiden blogiin: Paperikone III 60 vuotta. Senpä tähden tänä juhlallisena päivänä halusinkin pohtia kaupunkimme
paperiteollisuuden historiaa kolmosen jälkeisten tapahtumien näkökulmasta.
Juhannuksena
1976 oli aihetta juhlaan muutenkin kuin kesäpäivänseisauksen johdosta. 125-vuotiaan
A. Ahlström Oy:n uusi paperikoneyksikkö – PK4 oli saavuttanut harjakorkeutensa,
ja Päiviönsaaren työmaalla oli aika viettää harjannostajaisia perinteiseen
tyyliin hernekeittoa ja olutta nauttien. Kattauksesta vastuussa olleet
saivatkin uurastaa hiki hatussa, sillä suuri työmaa työllisti parhaimmillaan
jopa 800 eri alojen osaajaa. Suomessa ja Varkaudessa tuo aika muistetaan
yleisesti markkinataloudelle tyypillisestä lieveilmiöstä, lamasta. Ehkä tästä
syystä työmaalla työskenteli Ahlströmin oman rakennusosaston ja paikallisten
yrittäjien lisäksi monia aliurakoitsijoita Varkauden ulkopuoleltakin. Suuri
rakennusprojekti keskellä poikkeusaikaa ei ollut uusi juttu Ahlströmille.
Esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan aikana oli rakennettu Puuhiomon alue,
30-luvun maailmanlaajuisen laman aikana laajennettu merkittävästi
konepajateollisuutta ja niin edelleen. Paperikone kolmosen rakentamisen
aikoihin 1961 oli eletty nousukautta, ja nyt sellaista odoteltiin uuden koneen
myötä Varkaudessa taas kuumeisesti.
![]() |
Paperikonesali
harjakorkeudessa. Kuva: Varkauden kaupungin museot, Stora Enson kokoelma.
1970-luvun puolivälissä Suomi kärvisteli laman kourissa. Lähi-idän sotaisuuksista vuonna 1973 käynnistynyt kansainvälinen öljykriisi alkoi tuntua täällä toden teolla muutamaa vuotta myöhemmin. Pahiten kriisistä kärsi vientiin voimakkaasti nojannut metsäteollisuus. Näin ollen ei ollut ihme, että Varkaudessakin oltiin varsin lamaisissa tunnelmissa. Ahlströmin puunjalostusliiketoiminta teki tappiota ja työttömyys oli kaupungissa korkeampaa kuin muualla maassa.
Myös
koneellistuminen, uusi tekniikka ja uusi aika veivät perinteisiä työpaikkoja
teollisuuden parista. Harvoin muistetaan, että paperintuotantolaitokset koneineen olivat
vain paikka, missä tehtiin lopputyö. Koneet olivat tuotantoketjun pää, joiden äärellä työskenteli suhteellisen pieni määrä työntekijöitä. Aiemmin
salomaiden metsälaaneja sekä jokivarsia olivat miehittäneet metsureiden,
puunajajien ja tukkijätkien tuhatpäiset armeijat. Näiden tilalle olivat tulleet traktorit, moottorisahat,
kuorma-autot ja pikkuhiljaa myös tehokkaat metsätyökoneet. Historiallisen pieni
joukko työntekijöitä toimitti puuta tehtaille enemmän kuin koskaan aiemmin.
Myös paperikoneet sylkivät sisuksistaan yhä suurempia määriä valmista tavaraa,
yhä pienemmän tekijäjoukon toimesta. Paljon käsin tehtäviä työvaiheita oli
yksinkertaisesti vain hävinnyt koneiden myötä. Tietokoneet saapuivat Varkauden
tehtaille jo 70-luvun alussa, ja koneita ohjasivat automaatiojärjestelmät. Lamasta
huolimatta noihin aikoihin Varkaudessa nähtiin silti nykyään varsin harvinaista
asuntorakentamista. Uutta keskusliikenneasemaakin rakennettiin Relanderinkadun
varteen. Lama ei ollut syönyt vielä kaikkea optimismia.
Uusi
paperikone oli valmistuessaan yksi maailman suurimpia ja tehokkaimpia kuten
edeltäjänsäkin olivat olleet. Valmetin Rautpohjassa valmistama PK4 oli
Varkauden ensimmäinen Suomessa tehty kone. Se nosti Varkauden paperintuotannon
kapasiteettia puolella 200 000 tonnista yli 300 000 tonniin. PK4 oli
osa VaPa (Varkauden Paperin laajennus) -projektia. Kyseessä oli viimeinen
kerta, kun paperiteollisuutta laajennettiin merkittävästi Varkaudessa (myöhemminkin on investoitu, mutta ei varsinaisesti laajennettu.)
Jättiläiskoneelle
tuli pituutta urheilukentän ulkoradan verran eli 400 metriä, ja hintaa miljoona
markkaa metriltä. Kone ja sen yhteyteen nousseet uudet massa- ja
hierrelaitokset toivat kaupunkiin noin sata uutta vakinaista työpaikkaa, joiden
myötä paperi- ja selluteollisuus työllisti noin 900 ihmistä. Pelkkien uusien
työpaikkojen määrän puolesta se ei ollut siis mikään uusi ”Sampo”, kuten Ahlströmin
omistaman Warkauden Lehden
pääkirjoitus reilua vuotta aiemmin oli toivonut. Tärkeämpää olikin investoinnin
antama positiivinen signaali. Kyseessä oli yhtiölle iso hanke ja se todisti varkautelaisille, ettei "Römmi" ollut hylkäämässä kaupunkia.
Hyviä uutisia ei ollut koskaan liikaa ja huonojakin saatiin, kuten vanhempien
paperikoneiden paperivaraston tuhoutuminen tulipalossa loppuvuodesta.
Paperikone nelosen rakennusprojektiin mysteeriksi jäänyt suurpalo ei onneksi liiemmälti
vaikuttanut.
![]() |
Enso rakentaa viidennen koneen?
Valta
vaihtui Varkaudessa. Kuva: Helsingin Sanomat, 1.3.1987.
Varkauden
paperiteollisuuden myynti vuonna 1987 Enso-Gutzeitille ei tullut suurena yllätyksenä työntekijöille, vaikka se henkinen pommi silti olikin. Tehtailla oli
kuiskailtu mahdollisesta omistajanvaihdoksesta jo jonkin aikaa. Olihan Ahlström
myynyt jo muita yksiköitään, kuten vaneritehtaan edellisenä vuonna. Kaupunginjohtaja
Sulo Kilpiölle kauppa tuli kuitenkin yllätyksenä. Tämä kuvastaa sitä seikkaa,
mikä Varkauden kaupungin ja teollisuuden suhteessa oli olennaisesti muuttunut. Ne
olivat kasvaneet erilleen. Patruunavallan aikana moinen olisi ollut ennen
kuulumatonta. Yhtiön kansainvälistymisen aikakaudella kaupungin ja tehtaiden vuorovaikutus väheni. Samaan
aikaan kaupunki oli noussut tehtaan varjosta itsenäiseksi toimijaksi, jolla oli
itsenäinen infrastruktuuri ja hallintoelimet.
![]() |
Ahlström myi puunjalostusteollisuutensa ja keskittyi konepajoihin. Toisin kuin ehkä yleisesti on käsitetty, yhtiö ei varsinaisesti jättänyt kaupunkia vielä tässä vaiheessa. Esimerkiksi Tontit kaupungissa ja metsäomaisuus jäivät vielä Ahlströmille. Kuva: Helsingin Sanomat, 1.3.1987.
Uusi
henkilöstöjohtaja Juhani Häyrinen sanoi, että tehtailla on pari vuotta aikaa
näyttää, mihin pystyvät. Muuten uudet isännät tekevät omat johtopäätöksensä
tuolloin tappiollisten tehtaiden tulevaisuudesta. Paperiliittoa edustanut
pääluottamusmies Juhani Kudjoi uskoi omiinsa, jopa sen verran, että pohdiskeli
jo paikkaa viidennelle paperikoneelle. Muutenkin työväki tuntui olevan
varovaisen optimistista. Olihan kuitenkin työpaikat säilytetty, eikä
puunjalostusteollisuutta oltu juurikaan pilkottu. Tuosta viidennestä
paperikoneesta tulikin sitten varkautelaisen paperiteollisuuden viimeinen
kurotus.
Seuraavan seitsemän vuoden ajan se hallitsi julkista keskustelua ja
siitä kehkeytyi jopa tietynlainen pakkomielle ainakin paikallislehdelle. Paperikonejatkumo
nähtiin takeena sille, että teollisen alan työpaikat ja sitä kautta elämisen
edellytykset säilyisivät jatkossakin Varkaudessa. Paperiteollisuus symboloi
tuolloin paitsi Varkauden, myös koko Suomen vientiteollisuuden voimaa ja
vaurautta. Varkaudessa paperia oli tuotettu vuodesta 1921 saakka, ja tähän asti se oli kasvanut jatkuvasti.
Enso-Gutzeitin saavuttua kaupunkiin täkäläinen paperiteollisuus oli siis 66 vuotta vanha. 1980-luvun loppupuolella se vastasi kutakuinkin työmiehen keskimääräistä eliniän odotetta. Paperikoneiden jytkeen huumassa jäi ehkä huomaamatta, että Varkaus ja sen teollisuus oli paljon muutakin: Sellua, sahatavaraa, energiantuotantoa, vaateteollisuutta, konepajateollisuus ja uuden ajan ihmeenä esimerkiksi automaatiotekniikka.